Pätevät helsinkiläiset

Olen keksinyt miksi helsinkiläiset pätevät ulkopuolisen mielestä liiaksi. Missään ei tunne olevansa niin yksin kuin suurkaupungissa. Toisaalta voi vapautua yksilönä joistakin kahleista, mutta toisaalta pääkaupunkilaisuus on usein yksinäisyyttä. Resursseista, kuten rahasta, työpaikoista, opiskelupaikoista kilpaillaan hiukan enemmän.

Yksilö huomaa, että tässähän on skarpattava. Skarppaus johtaa siihen, että usein sosiaaliset tilaisuudetkin ovat monenlaista vertailua. Puhutaan asemista, asunnoista. Ihmiset pelkäävät näyttää todellisia tunteita, koska oikeastaan nuo ihmiset eivät ole ystäviäkään. Tuttavia, verkostoja. Elämästä tulee kilpavarustelua. Siihen kun ynnää sen, että aika harva helsinkiläinen tai pääkaupunkiseutulainen edes on täältä kotoisin, syntyy juurettomuus ja historiattomuus. Lisäksi täälläkin muutetaan jatkuvasti, eikä Eiralla ja Kontulalla ole juurikaan mitään yhteistä. Erittäin yleinen kysymys pk-seudulla onkin ammatti ja asuinpaikka, joiden perusteella ihminen lokeroidaan.

Eikä ihmisillä ole keskimääräisesti aikaakaan ylläpitää ystävyyksiään, jos vanhoja ystäviä edes paikkakunnalla on. Työtahti on kiireisempi, odotukset kovat, sinut voidaan korvata sormien napsautuksella. Jos täällä haluaa joten kuten pärjätä, koko elämä menee työhön satsaamiseen, vaikka se ei olisikan mikään unelmaduuni, niin kuin suurella osalla ihmisistä ei ole. Lisäksi tulevat vielä työmatkoihin menevät ajat.

Nuoret aikuiset etsivät Helsingistä myös mahdollista kumppania, perheenperustamiseen tai muuten vain. Kaikilla ei kuitenkaan natsaa, tai odotetaan liikaa. Rakkaus uskontona voi olla siitä hämäävä, että siinä voi biologisen kellon viisari äkkiä näyttää iltakymmentä. Toisaalta suurkaupunkien tarjontakin voi aiheuttaa New York -ilmiötä, vaihtoehtoja on liikaa, saisinko sittenkin vielä jonkun paremman?

Luontosuhdekin on heppoisempi, vaikka ihminen sen tarvitsisi. Lähiöön tai kerrostaloon on helppo jäädä jumiin. Kun ovesta astuu ulos, astuu yleensä kuvaan myös kaupungin hintataso.

Rouvat ja herrat Otsarypyt

"Näitä herra ja rouva Otsaryppyjä näkee paljon, etenkin Helsingin katukuvassa. Saippuaoopperaelämä, työpaineet, tehokkuus- ja menestysvaatimukset synnyttänevät sivutuotteena näitä ihmisiä.

He ovat samanlaisia levottomia ahdistuneita sieluja kuin rouva Otsaryppy: unihäiriöisiä, uupuneita, omaan menestymättömyytensä pettyneitä ihmisiä, joita sitten lääkitään mielialalääkkeillä jaksamaan yhteiskunnan heille asettamat paineet.

Edelleen korostetaan työn tärkeyttä olemisen tärkeyden kustannuksella. Eikö ihminen ole arvokas pelkästään sen vuoksi, että on olemassa? En ole koskaan oikein päässyt jyvälle yhtälöstä, jossa materialistinen hyvinvointi synnyttäisi henkistä hyvinvointia.

Minä en edes nykyisessä taloudellisessa kriisissä kehottaisi ihmisiä enää "työtalkoisiin", jotta saamme varmasti taloudellisen kasvun jatkumaan. Sen sijaan kehoittaisin kaikkia uupuneita ihmisiä etsimään niin monella hukassa olevaa työniloa.

En ole oikein ymmärtänyt tätä "entistä tehokkaampaan työhön kannustamista" tilanteessa, jossa kohta kymmenesosa kansasta syö mielialalääkkeitä jaksaakseen pysyä järjestelmän tehokkuusvaatimusten mukana."

Kati Sarvela - Mielentilojen treenikirja

p.s. Otsikko on ihan vasiten nuin kuin se on.

Puolikkaat helsinkiläiset

Keskustelimme eilen erään kanssa siitä, miten koemme Helsingin kaupunkina vaikuttavan itseemme ja muihin ihmisiin, niin täällä asuviin kuin tänne vaikkapa vierailulle tuleviin. Meidän näkemyksemme olivat aika samanlaisia, tosin meillä on muutenkin paljon yhteistä. Kerroin oman näkemykseni seuralaiseni nyökytellessä. Koen, että Helsinki latistaa ja lannistaa ihmisen persoonan pienemmäksi, pelokkaammaksi ja stressaantuneemmaksi kuin muissa Suomen kaupungeissa. Nauru harvenee ja siitä tulee pientä ja narahtelevaa. 

Ero on huomattavissa hyvin, kun joku ulkopaikkakuntalainen tulee "kokonaisena persoonana" pääkaupunkiseudulle ja Helsinkiin. Hän on enemmän oma itsensä, vaikuttaa henkisesti ja fyysisesti terveemmältä ja elämäniloisemmalta, eikä käyttäydy peläten ja alistuen. Seuralaiseni sanoi, että oli ollut kävelyllä Helsingin keskustassa ja yrittänyt viettää rentoa päivää, mutta piti sitä mahdottomana kun ympäröivä tunnelma on mitä on. Vertasimmekin kiireessä joka suuntaan kulkevia helsinkiläisiä tuotantoeläimiin, joita heidän työskentelyolosuhteensa usein muistuttavatkin. 

Helsingissä monet myös asuvat hieman häkkimäisesti, kuten tuotantoeläimet, ja tylsistyvät laatikkomaisissa kerrostaloasunnoissaan. Itse ainakin kaipaan valtavasti monenlaista vapaata kulkemista. Täällä tuntee olonsa niin rajoitetuksi, asuntoon, josta pitää mennä useat portaat alas ennen kuin pääsee ulos luontoon. Mutta minne luontoon? Luontoa ei täällä ole mailla halmeilla. Kun asunnosta on päässyt ulos, pitää matkustaa yleensä useillakin eri liikennevälineillä paikasta toiseen. Siinä ihminen on vain passiivisena, muiden vietävänä.

Ulos meneminen tarkoittaa monelle helsinkiläisille elementtitalojen lähiötä ja Alepaa tai lähiöostaria. Kun ihminen haluaa täällä toteuttaa itseään, se tarkoittaa usein pitkähköä rationaalista selvittely- ja pohtimisprosessia. Suurin osa ihmisistä kulkee liikennevälineillä paikasta toiseen. Tämänkin koen rajoittavana. Haluaisin kävellä, juosta, polkea pyörällä, ratsastaa hevosella. 

Olen ymmärtänyt kuinka hieno lapsuudenmaisema minulla on. Liikkumapiirini oli niin laaja. Jo pelkästään talo sisältä oli kuin suuri seikkailukenttä, se oli vanha, sillä oli historiaa ja oma luonteensa. Jossain huoneessa oli aina remontti, mutta se vain paransi seikkailun mahdollisuutta. Pihapiirissä kasvoi monenlaista, antimia saattoi heittää suoraan suuhun. Oli monenlaisia eläimiä niin lemmikkeinä kuin luonnoneläiminä. Kun aamulla katsoi ikkunasta, saattoi pihapiirissä olla vaikka poro. 

Pihapiirin lähellä oli suuri niitty, joka kasvit kasvoivat kesällä niin korkeiksi, että siellä pystyi tekemään erilaisia käytäviä ja piilottelemaan. Naapurissa oli palanut talo, sitä kutsuttiin tietenkin kummitustaloksi ja siellä käytiin leikkimässä. Heti niityn vieressä virtasi villinä joki, jossa uitiin, hiihdettiin, veneiltiin ja seurailtiin sen muutoksia vuodenaikojen mukaan. Vastakkaisessa suunnassa joesta katsottuna taas oli vaara, jolla oli jännä, varmaankin saamen kielestä tuleva nimi. 

Leikit ja oleminen liikkuivat usein kilometrejä eri suuntiin. Kaupungissa käytiin asioimassa ja viihtymässä silloin kuin siltä tuntui tai sinne oli jotakin asiaa. Sekin oli mukavaa ja toi tuulahduksia muualta maailmasta, mutta ei se ollut Elämä itsessään.