Liisa Risu: Valon paino
Tanssianalyysitehtava
Olin katsomassa viikon viimeista esitysta Valon painosta Stoassa. Alun perin oli tarkoitus menna paikalle jo lauantaina, mutta pitkasta aikaa iski migreenin tapainen, joten olin koko lauantaipaivan lahinna vaakatasossa. Olo oli viela sunnuntainakin heiveroinen, viikko oli ollut kokonaisuudessaan haastelias, siita migreenikin varmaan johtui. Analyysiluennoillakin puhuttiin siita, kuinka oma vireystila ja muut tekijat vaikuttavat tanssin havainnointiin.
Tilankaytto oli ensimmainen tekija, johon kiinnitin Stoaan tullessa huomiota. Ennen sisaanmenoa oli yleisolle tiedotushetki: tassa esityksessa esitys sijaitsee keskella, yleiso saa liikkua vapaasti tilassa esityksen aikana.
Tilaan saapuneet tanssijat olivat pukeutuneet jonkinlaisiin trikoosuppiloihin, joiden sisalla he alkoivat liikehtia, ja pikkuhiljaa tulla suppiloista ulos. Minulle tilanne muistutti syntymaa jollain tavalla. Mieleen tuli myos kamppailu suppilon sisalla. Ajattelin myos tanssin historiaa, 1900-luvun alun nykytanssijoita, kuten Martha Graham.
Avaruus, post-moderni aika, mita tulee post-modernin jalkeen? Ajatuksia ja tunnelmia, jotka minulla alkoivat muodostua jo esityksen alkumetreilla. Ajattelin juna-asemien kuulutuksia, tyhjyytta, yksilo hapuilemassa ajassa. Ajallisuuksista ja tunnelmista teoksissa tuli valilla mieleen, etta ahdistuneisuus seka aika ajoin jopa pitkastyneisyyden tunne oli tarkoituksella haettuja tunnetiloja.
Teoksessa liikuttiin maailmoissa ja ajoissa. Yhdessa vaiheessa tanssijoilla oli eraanlaiset karvaiset loimet yllaan, joiden alla he liikkuivat. Siita minulle tuli mielikuva aavikolla vaeltavista elaimista, aika kookkaista sellaisista.
Musiikista yllatyin, se pysyi koko ajan lahes kohinan kaltaisena aanimaailmana. Ehka vireystilastani johtuen minulle tuli myos jonkinlaisia pettymyksen tunteita liittyen tahan musiikin puuttumiseen. Ehka olin salaa asettanut itse jonkinlaisia kauneuden vaatimuksia, vasyneeseen ja kuluneeseen olotilaani olisi sopinut joku kaunis teos, ei liian haastava, klassinen musiikki rentouttaa. Siten nama pettymyksen tunteet tulivat varmaan siita, etta en saanutkaan tuossa hetkessa sita, mita olisin tuona paivana ehka muutoin tarvinut. Tietenkaan taiteelle ei voi tallaisia vaatimuksia asettaa, tietysti voisi katsoa valmiiksi jotain sellaista, mika omaan tilanteeseen sopii, mutta tassa tapauksessa se ei tullut kyseeseen.
Liisa Risu ei ole minulle aiemmin tutu tekija, enka muutenkaan ole mikaan erityinen nykytanssin asiantuntija, joten tatakin tekstia on hyva lukea taman faktan valossa. Tanssipedagogiikan opinnoissa olen tutustunut tanssin historiassa myos nykytanssin historian ja muillakin kursseilla on nykytanssista kaikenlaista, mutta oma pisin tanssitaustani on baletista. Nykytanssissa olen viela ihan oppilas tanssijana kuin teoreettisestikin. Kuitenkin olen kiinnostunut tutkimaan sen ulottuvuuksia.
Infolehtisen perusteella Risu on pitkan linjan tekija, kiinnostavaa, etta han on tyoskennellyt myos sirkuksen ja teatterin parissa tanssin lisaksi. Hanen esityksiaan on nahty esimerkiksi Zodiakissa, Hurjaruuthissa ja Helsinki Dance Companyssa. Talla hetkella Risu tyoskentelee Taiteen edistmiskeskuksen taiteilija-apurahan turvin. Han myos opettaa tanssia ja improvisaatiota Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Itse asiassa esityksen aikana en edes tiennyt, kuka tanssijoista Risu on, jostain syysta arvuuttelin tata asiaa, ja arvasin vaarin. Mielenkiintoista, mista tallaiset olettamukset syntyvat. Esityksen jalkeen googlasin, etta kuka Risu tanssijoista nyt sitten oikeasti oli. Vaikka en ole siitakaan ihan varma, miksi tallaista rupesin miettimaan.
Hieman esityksen jalkeen tein jonkinlaisia muistiinpanoja, mutta teoksen rakenteen kuvaaminen osoittautuikin haastavaksi tehtavaksi. Koin siina jotakin unenomaisuutta ja ajattomuutta, on vaikea sanoa, mita tapahtui ensin ja mita sitten. Pienet hetket sielta taalta jaivat mieleen, kun tanssijat ottivat kontaktia myos yleisoon kuin jonkinlaiset kiinnostuneet otukset, tassakin kohtaa mietin avaruus-teemaa. Tanssijat saattoivat tulla lahellekin yleison jasenia, ja ottaa heihin hetkeksi katsekontaktia tai tanssia heidan lahellaan.
Jostain syysta katselin paljon tanssijoiden kehoja, yksi heista oli aika pitkalla raskaanakin. En tiennyt keita tanssijat olivat, heista jai mieleen ikaankuin osasia. Yhden porroinen, punainen tukka, toisen kehossa nakyva uuden elaman kehittyminen, yhden kesasta viela ruskettuneet jalat ja ehka vaaleanharmaat shortsit, joista hoikat ja lihaksikkaat tanssijan saaret paljastuivat. Tassa kohtaa ajattelin tanssijan olevan rannalla, niin joo, olihan siella jotain sellaista tuuli-efektiakin.
Haluaisin sanoa jotakin liikkeesta, mutta janna, kuinka nain joitakin paivia esityksen jalkeen en muista siita niin tarkkaan sellaista, etta voisin jotakin haluamaani sanoa. Aika kiinnostavaa, minkalaisia asioita mistakin teoksista jaa mieleen. Joka tapauksessa liikkeet olivat hyvin nykytanssille ominaisia. Sellaisena henkilona, joka ei nykytanssia liikaa tunne, joskus joissakin esityksissa tulee mieleen, etta on hassua, kun itse koen nykytanssin olevan juuri ainakin yksi tanssin tutkiskelevista muodoista, etta joskus toivoisi sita nykytanssin muotoakin enemman rikottavan.
Tehtavan lopuksi haluan pohtia viela hieman tuota postmoderni-teemaa, kun se tuntui itsella olevan teoksesta esiin hyppaavia asioita. Joskus muutoinkin olen pohtinut paani sisalla teemaa: onko elama nykyaan vain postmoderneja minitarinoita? Ajatuksesta en voi ottaa kunniaa, eika kunnia ehka muutenkaan ole niin tarkeaa, mutta omani ajatus ei ole.
Ihmisen elaman katkonaisuus ja minitarinoiden ajatus tulee lahinna siita, etta hyvin monet asiat ovat ja ovat olleet muutoksessa, katkonaisuudessa voi olla myos huonoja puolia. Esimerkiksi perheen ja tyoelaman muutokset luovat tata suurta minitarinoiden tarinaa ihmisen elamassa. Ihminen kaipaa kuitenkin aina myos pysyvia elementteja. Talla hetkella omassa ikaluokassani ja piirissani se nakyy avian selvasti siten, etta taloudellinen epavarmuus lisaa ihmisten viettia pariintua ja perhekeskeistya. Tietenkin tama on huono asia, koska parempina taloudellisina aikoina on sitte odotettavissa eroja, kun mieli alkaakin halajaa enemman vapautta. Taysin ymmarrettavaa se kuitenkin on.
Sekin tosiaan kiinnostaa, mika on seuraava aika? Onko se digiaika, kuten runoilija J.K. Ihalainen sanailee kappaleessaan Istuvat eivat tanssi.
