Kun on paljon luppoaikaa, ehtii lukea paljon, se on hienoa. Viime viikkoina olen lukenut niin yhteiskuntaan kuin menneeseen Helsinkiin ja sen kulttuuripiireihin liittyvää kirjallisuutta.
Eilen sain loppuun Osmo Soininvaaran
Vauraus ja aika -kirjan. Olin kuullut Soininvaaran neljätuntisen työpäivän ajatuksista aiemminkin, joten hihkuin innosta kun näin kirjan Kallion kirjastossa. Tilasto- ja kansantaloustieteilijänä Soininvaara osaa perustella argumenttinsa matemaattisen tarkasti.
Opin kirjasta, että teollisuusmaissa yleinen vaurastuminen ei ole enää pitkään aikaan lisännyt ihmisten onnellisuutta. Henkilökohtainen vaurastuminen taas lisää henkilökohtaista, mutta ei koko kansakunnan onnellisuutta. Henkilökohtainenkin vaurastuminen lisää onnellisuutta lähinnä suhteessa muihin, minulla on enemmän, joten voin hankkia sellaista, mitä muut eivät pysty.
Useat ihmiset ovat nykyään vauraita, mutta vapaa-aikaa heiltä puuttuu, siksipä myös vapaa-ajan lisääntyminen ja sen tuomat hyödyt, tietysti myös kulutus, voidaan nähdä tuottavana. Sitä paitsi päivittäisen työajan lyhentäminen ei välttämättä useassa työssä tarkoita sitä, että työpäivän aikana tehtäisiin huomattavasti vähemmän. Rennommin ottamisesta koituisi myös monenlaisia etuja, perheet todennäköisesti pysyisivät kiinteämpinä, avioliitto parempana, terveydenhuolto ei kuormittuisi niin paljoa. Tänään törmäsin tällaiseen uutiseen:
Työuupumus voi johtaa muistisairauksiin
http://www.verkkouutiset.fi/index.php/tiede/39-tiede-paauutinen-stt/108946-108946
Saatan palata Soininvaaran kirjaan myöhemminkin, haluan kirjoittaa tällä kertaa muistakin lukemistani kirjoista. No sen ehkä haluan vielä mainita, että usein väitetään, että kasvua vaaditaan, koska hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus vaatii joka vuosi enemmän rahaa. Kansantalouden on kasvettava, jotta veroja saataisiin kerätyksi enemmän. Soininvaaran mukaan väite on suureksi osaksi väärä. Itse asiassa julkisten menojen kasvu johtuu suureksi osaksi taloudellisesta kasvusta. Tuottavuuden noustessa myös palkat nousevat. Melkein kaikki julkiset menot ovat sidoksissa palkkatasoon. Vaikka yleinen ansiotason nousu lisää verotuloja, se ei tee helpommaksi palkata opettajia tai sairaanhoitajia, koska myös opettajien ja hoitajien palkat nousevat.
Itse olen aikoinani opiskellut pääaineenani markkinointia, silloin olin vielä nuori ja auktoriteetin ikeessä, en ajatellut niin paljoa. Sen alan töitä en juurikaan ole tehnyt, enkä toivottavasti teekään. Soininvaaran kirjassa siihen löytyi hyvä syykin:
"Kun itse tavara käy tuottavuuden noustessa liki arvottomaksi, sen kaupallista arvoa pyritään nostamaan mielikuvien avulla. Tavaroiden valmistuksesta on siirrytty mielikuvien tuotantoon. Tavallisesta halvasta vaatteesta tulee kallis ja arvokas, kun se liitetään brändiin. Keskustan boutique-myymälästä ostetun merkkipuseron eteen on tehty enemmän työtä mainostoimistossa ja markkinoinnissa kuin vaatetehtaassa."
Ja vaatetehtaatkin useimmiten sijaitsevat kehittyvissä maissa, työolot voivat olla hengenvaaralliset. Kukahan kuuluisa englantilainen muotisuunnittelija se nyt sanoikaan jossakin dokumentissa, että ei kenenkään kannattaisi enää ostaa vaatteita, mutta hän ei voi sille mitään, että hänen luova energiansa purkautuu niiden suunnitteluun.
No, mutta jätetään nyt Ode hetkeksi. Koska nykymaailma aiheuttaa meille jokaiselle status anxietya, lainasin Alain de Bottonin kirjoittaman kirjan, joka kulkee tuolla nimelläkin. Kirja itseasiassa lievittikin kyseistä ahdistusta. De Botton on jakanut kirjan lyhyesti status-ahdistuksen syihin ja niihin ratkaisuihin, jolla siitä pääsee. Ahdistusta aiheuttavat rakkaudettomuus, odotukset, meritokratia, snobbailu ja riippuvuus. Ratkaisuiksi lontoolaistunut sveitsiläinen tarjoaa filosofiaa, taidetta, politiikkaa, uskontoa ja bohemiaa.
Taide esimerkiksi huomaa ja osaa näyttää yhteiskuntamme nurjatkin puolet pelkäämättä. Tällainen lausahdus nykymaailman työelämästä jäi kirjasta mieleen:
"I usually wake up screaming at six-thirty and I'm in the office by nine."
Kuvaa ainakin pahimpia kokemuksiani työelämästä, nimenomaan Helsingistä, jossa pitkien etäisyyksien takia ongelmat kulminoituvat entistä enemmän.
Olen nyt liian innokkaalla päällä pohtimaan mitään valtavan syvällisesti, joten porhallan vain eteenpäin.
Näin joskus Märta Tikkasen televisiossa, ja vakuutuin hänestä niin paljon, että minulle jäi kytevä halu lukea hänen koko tuotantonsa. No, nyt olen aloittanut lukemalla hänen teoksensa hänen ja edesmenneen miehensä avioliitosta. Kirjan nimi on
Kaksi, kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Tikkanen kuvaa kauniisti ja rehellisesti oman avioliittonsa ja elämänsä rakkauden tarinan. Henrik Tikkanen oli kaksikielinen kuvataiteilija, toimittaja, kirjailija ja piirtäjä. Tikkaset tapasivat aikoinaan Helsingissä nuorina toimittajina, no, Henrik oli kymmenkunta vuotta vanhempi Märtaa. Tikkaset taisivat heti rakastua toisiinsa, mutta asiat eivät aina elämässä mene niin suoraviivaisesti. He pitivät pitkään yllä suhdettaan salaa, molemmat taisivat ehtiä naimisiinkin tahoillaan. Märtalla oli jo lapsikin ensimmäisestä avioliitostaan.
Lopulta Henrik ja Märta päätyivät yhteen. Kyse oli intohimorakkaudesta. Henrik kuvaa ensitapaamistaan Märtan kanssa tällä tavoin:
"Tuntui kun olisin äkkiä saanut iskun palleaan, hengitykseni salpautui. Tuo tyttö minun täytyy saada. -- Hän oli ihanin olento jonka olin koskaan nähnyt."
En tiedä kuinka moni ihminen loppujen lopuksi saa kokea noin vahvan ihastumis-kokemuksen. Ihmisistä riippuen rakkaus voi myös syntyä ja kehittyä hyvin monilla tavoin.
Märtan ja Henrikin rakkaus ja elämä oli kiivasta ja tapahtumarikasta. Sitä leimasi myös Henrikille pikkuhiljaa kehittyvä paha alkoholismi. Henrik Tikkanen kuoli leukemiaan 1980-luvulla.
Märta muistelee Henrikiä kirjassaan:
"Vino hymy ennen ironista tokaisua, joka laukaistaan vaikutusta odotellen, tarkistetaan salamannopealla syrjäsilmäyksellä."
Henrik Tikkanen oli vaikutusvaltainen hahmo jopa koko Skandinavian lehdistössä, kaksikielisyytensä ansiosta hän pystyi toimimaan niin Suomen molempien kielien lehdissä kuin myös vaikkapa Tanskassa. Luin Tikkasen kirjoittaman
Henrikinkadun, joka on katusarjan viimeinen teos. Tikkanen kirjoitti sen saatuaan leukemia-diagnoosin. Elettiin presidentinvaaliaikaa, Kekkoselle piti valita seuraaja. Käsittääkseni Tikkanen oli Mauno Koiviston valitsijamiehenä, mitä ei kyllä kirjassa ääneen sanota. Valitsijamiehyys tarkoittaa, että Tikkanen laitetaan 50 päiväksi paitsioon lehtityöstään.
En tiedä edustaako
Henrikinkatu Tikkaselle ominaista tyyliä, mutta se on vitsikäs, leikkikurinen, synkeäkin:
"Herätessäni olen niin ikävystynyt, etten millään jaksaisi odottaa siihen asti, että leukemia tekee minusta lopun, vaan mieleni tekee hakea haulikko ylimmältä kirjahyllyltä. Panoksia on kirjojen takana. Tosin en ole ampunut sillä laukaustakaan. Kerran se oli mukana metsällä, mutta kun jänis juoksi kuolemankauhun vallassa kohti, en voinutkaan laukaista. Jänispaisti ei ole mitään verrattuna elävään jänikseen joka hyppelee metsässä. Yliajettua oravaakin voi murehtia päiväkauden. Tai kuollutta siiliä vaikka siileissä on kuulemma täitä. Aseet on kyllä tarkoitettu yksinomaan itsemurhaa varten, minkä Hemingway lopulta käsittikin. Kaikki isäni ystävät ampuivat itsensä ja isäni käsitti velvollisuudekseen tehdä samoin, mutta ei uskaltanut. Minä en katsele asiaa samalta kannalta, kuolema on jo riistänyt minulta tulevaisuuden ja kaikki vähänkin kaukaisemmat tavoitteet. Elän hetkessä, kuin tennispallo, edestakaisin verkon yli."
