torstai 13. joulukuuta 2012

Puolikkaat helsinkiläiset


Keskustelimme eilen erään kanssa siitä, miten koemme Helsingin kaupunkina vaikuttavan itseemme ja muihin ihmisiin, niin täällä asuviin kuin tänne vaikkapa vierailulle tuleviin. Meidän näkemyksemme olivat aika samanlaisia, tosin meillä on muutenkin paljon yhteistä. Kerroin oman näkemykseni seuralaiseni nyökytellessä. Koen, että Helsinki latistaa ja lannistaa ihmisen persoonan pienemmäksi, pelokkaammaksi ja stressaantuneemmaksi kuin muissa Suomen kaupungeissa. Nauru harvenee ja siitä tulee pientä ja narahtelevaa. 

Ero on huomattavissa hyvin, kun joku ulkopaikkakuntalainen tulee "kokonaisena persoonana" pääkaupunkiseudulle ja Helsinkiin. Hän on enemmän oma itsensä, vaikuttaa henkisesti ja fyysisesti terveemmältä ja elämäniloisemmalta, eikä käyttäydy peläten ja alistuen. Seuralaiseni sanoi, että oli ollut kävelyllä Helsingin keskustassa ja yrittänyt viettää rentoa päivää, mutta piti sitä mahdottomana kun ympäröivä tunnelma on mitä on. Vertasimmekin kiireessä joka suuntaan kulkevia helsinkiläisiä tuotantoeläimiin, joita heidän työskentelyolosuhteensa usein muistuttavatkin. 

Helsingissä monet myös asuvat hieman häkkimäisesti, kuten tuotantoeläimet, ja tylsistyvät laatikkomaisissa kerrostaloasunnoissaan. Itse ainakin kaipaan valtavasti monenlaista vapaata kulkemista. Täällä tuntee olonsa niin rajoitetuksi, asuntoon, josta pitää mennä useat portaat alas ennen kuin pääsee ulos luontoon. Mutta minne luontoon? Luontoa ei täällä ole mailla halmeilla. Kun asunnosta on päässyt ulos, pitää matkustaa yleensä useillakin eri liikennevälineillä paikasta toiseen. Siinä ihminen on vain passiivisena, muiden vietävänä.

Ulos meneminen tarkoittaa monelle helsinkiläisille elementtitalojen lähiötä ja Alepaa tai lähiöostaria. Kun ihminen haluaa täällä toteuttaa itseään, se tarkoittaa usein pitkähköä rationaalista selvittely- ja pohtimisprosessia. Suurin osa ihmisistä kulkee liikennevälineillä paikasta toiseen. Tämänkin koen rajoittavana. Haluaisin kävellä, juosta, polkea pyörällä, ratsastaa hevosella. 

Olen ymmärtänyt kuinka hieno lapsuudenmaisema minulla on. Liikkumapiirini oli niin laaja. Jo pelkästään talo sisältä oli kuin suuri seikkailukenttä, se oli vanha, sillä oli historiaa ja oma luonteensa. Jossain huoneessa oli aina remontti, mutta se vain paransi seikkailun mahdollisuutta. Pihapiirissä kasvoi monenlaista, antimia saattoi heittää suoraan suuhun. Oli monenlaisia eläimiä niin lemmikkeinä kuin luonnoneläiminä. Kun aamulla katsoi ikkunasta, saattoi pihapiirissä olla vaikka poro. 

Pihapiirin lähellä oli suuri niitty, joka kasvit kasvoivat kesällä niin korkeiksi, että siellä pystyi tekemään erilaisia käytäviä ja piilottelemaan. Naapurissa oli palanut talo, sitä kutsuttiin tietenkin kummitustaloksi ja siellä käytiin leikkimässä. Heti niityn vieressä virtasi villinä joki, jossa uitiin, hiihdettiin, veneiltiin ja seurailtiin sen muutoksia vuodenaikojen mukaan. Vastakkaisessa suunnassa joesta katsottuna taas oli vaara, jolla oli jännä, varmaankin saamen kielestä tuleva nimi. 

Leikit ja oleminen liikkuivat usein kilometrejä eri suuntiin. Kaupungissa käytiin asioimassa ja viihtymässä silloin kuin siltä tuntui tai sinne oli jotakin asiaa. Sekin oli mukavaa ja toi tuulahduksia muualta maailmasta, mutta ei se ollut Elämä itsessään. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti