Olen keksinyt miksi helsinkiläiset pätevät ulkopuolisen mielestä liiaksi. Missään ei tunne olevansa niin yksin kuin suurkaupungissa. Toisaalta voi vapautua yksilönä joistakin kahleista, mutta toisaalta pääkaupunkilaisuus on usein yksinäisyyttä. Resursseista, kuten rahasta, työpaikoista, opiskelupaikoista kilpaillaan hiukan enemmän.
Yksilö huomaa, että tässähän on skarpattava. Skarppaus johtaa siihen, että usein sosiaaliset tilaisuudetkin ovat monenlaista vertailua. Puhutaan asemista, asunnoista. Ihmiset pelkäävät näyttää todellisia tunteita, koska oikeastaan nuo ihmiset eivät ole ystäviäkään. Tuttavia, verkostoja. Elämästä tulee kilpavarustelua. Siihen kun ynnää sen, että aika harva helsinkiläinen tai pääkaupunkiseutulainen edes on täältä kotoisin, syntyy juurettomuus ja historiattomuus. Lisäksi täälläkin muutetaan jatkuvasti, eikä Eiralla ja Kontulalla ole juurikaan mitään yhteistä. Erittäin yleinen kysymys pk-seudulla onkin ammatti ja asuinpaikka, joiden perusteella ihminen lokeroidaan.
Eikä ihmisillä ole keskimääräisesti aikaakaan ylläpitää ystävyyksiään, jos vanhoja ystäviä edes paikkakunnalla on. Työtahti on kiireisempi, odotukset kovat, sinut voidaan korvata sormien napsautuksella. Jos täällä haluaa joten kuten pärjätä, koko elämä menee työhön satsaamiseen, vaikka se ei olisikan mikään unelmaduuni, niin kuin suurella osalla ihmisistä ei ole. Lisäksi tulevat vielä työmatkoihin menevät ajat.
Nuoret aikuiset etsivät Helsingistä myös mahdollista kumppania, perheenperustamiseen tai muuten vain. Kaikilla ei kuitenkaan natsaa, tai odotetaan liikaa. Rakkaus uskontona voi olla siitä hämäävä, että siinä voi biologisen kellon viisari äkkiä näyttää iltakymmentä. Toisaalta suurkaupunkien tarjontakin voi aiheuttaa New York -ilmiötä, vaihtoehtoja on liikaa, saisinko sittenkin vielä jonkun paremman?
Luontosuhdekin on heppoisempi, vaikka ihminen sen tarvitsisi. Lähiöön tai kerrostaloon on helppo jäädä jumiin. Kun ovesta astuu ulos, astuu yleensä kuvaan myös kaupungin hintataso.
Tämä oli niin hyvä. :)
VastaaPoista